26.11.2017

Etäisten laaksojen mies


Pimenevässä illassa riudun kuin kuoleva.
Katson kuinka aurinko kultaa kaukaiset vuoret.
En huomaa takkatulen räiskettä
en kuule astioiden kilinää keittiössä
en tunne naiseni sivelyä poskella.
Ilta illan jälkeen tuijotan kultaista maisemaa.

Aamulla astun tyhjälle tielle.
Raikas ulkoilma huuhtelee keuhkoja.
Laulurastas tarinoi kuusen latvassa.
Vereni kiertää nyt nopeammin
olen tainnut herätä eloon!

Matka kulkee läpi vihreiden metsien
pitkin loputtomia kuivia tasankoja
rotkojen ja kuilujen reunoilla
yli virtojen, halki soiden.
Ja aina silloin tällöin tulen
kirkkaiden purojen äärelle
paksujen tammien varjoon.
En voi pysähtyä, matka on kesken
en ole löytänyt vuoria.
Olenhan nyt kultaisten huippujen mies!

Ja äkkiä vuoret ovat tässä
suoraan kompuroivien jalkojeni alla.
Olen uupunut ja viluissani.
Täällä ei ole ketään juhlimassa minua!
Aurinko on kadonnut pilvien taakse.
Olen yksin, yksin, niin kovin yksin.
Kotiseutu on hävinnyt horisonttiin.
Voi miksi sokaistuin ja lähdin?
Yön musta aukko imee minut sisäänsä.

Aamulla ylläni liitää kotka
allani hehkuvat vehreät laaksot.
Vereni kiertää nyt nopeammin
olen tainnut herätä eloon!
Lähden seuraamaan polkua laaksoon.
Löydänköhän enää kotiin?
Vino hymy karehtii huulillani.
Minä olen nyt etäisten laaksojen mies!



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti